Heippa taas rakkaat kuonojenystävät!
Viikkoa ennen laskiaissunnuntaita päätimme parhaan kaverini Sulon kanssa viettää oikein ikimuistoisen pulkkajuhlan. Sellaisen, että koko kylä muistaisi. Koska olen mitä ilmeisimmin vetokoirien jaloa sukua (ks. kuva alla, olen siinä vasemmanpuoleinen, iskä istuu oikealla) halusin näyttää koko kylälle, että voimassa ja kestävyydessä löytyy!
Niinpä karkasimme Sulon kanssa iltalenkin yhteydessä. Emännät huutelivat ja maanittelivat makkaranpaloilla, mutta me ei menty.
Minä kyllä jo olin menossa, mutta Sulo piti hännästä kiinni.
Sitten kun kaikki olivat luovuttaneet ja menneet nukkuumaan, me aloimme Sulon kanssa kerätä talojen pihoilta pulkkia keskelle kylän päätietä, Ajateltiin laittaa ne kaikki peräkkäin ja oltaisiin sitten vedetty siinä koko revohkaa - ainakin 100 ukkoa kyydissä ja 200 vauhti ja 300 km:n matka.
...
Kaikki sujui ihan hyvin,
Ainakin siihen asti, kun aamulla ensimmäiset kyläläiset alkoivat lähteä aamulla töihin. Autoja tuli joka risteyksestä ja ne tömäsivät pulkkakasaan, toisiinsa, ojanpenkkaan ja vähän ojanpohjaankin. Varsin kurjia kuskeja tuntuivat olevan ja ihan kamalia kiroamaan - en ole vastaavaa kuullut edes Komissa ollessani kansainvälisten koiraharrastajien kiroilukisojen päätuomarina. Sitten yksi vanha auto valutti ojaan bensaa ja joku oli varmaa nakannut aamutupakin sinne ja niin piti hälyyttää palokunta, joka liukasteli itsensä erään talon seinään ja sitten jo tuli poliisitkin ja Karpo.
Kuulustelut olivat alta aikayksikön käynnissä. Joku oli nähnyt koiranpoikien viilettävän pihoilla ja niin kaikki koirat määrättiin tunnistusriviin.
Sulo sanoi jälkeenpäin,
että meillä ei olisi ollut mitään hätää, jos en minä olisi koko ajan yrittänyt olla näyttämättä naamaani.
Siitä ne arvasivat ja johtihan ne jäljet sylttytehtaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti